Rohkeammin!

28.12.2013 Primus Talli
Pirita - r. Boras

Jos tämä Piritan ohjauksessa ratsastamani kolme ja puoli kautta pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan, olisi se "rohkeammin". Tuo sana kertoo ehkä parhaiten sen, missä eniten olen kehittynyt, mutta missä toisaalta on vielä paljon parannettavaa. "Rohkeammin" oli myös tämän viimeisen Piritan pitämän tunnin loppupalaute minulle ja Borasille.

Olen aiemminkin kirjoittanut, miten Piritan oppilaaksi siirtyminen ikään kuin aloitti ratsastusharrastukseni alusta. Olin junnannut paikoillani löytämättä sitä punaista lankaa oikeastaan siitä asti, kun Heiskasen Hanna lopetti opettamisen Kaupin Ratsastuskoululla. Pirita palautti minut taas perusasioiden ääreen ja vei sitten selvästi pois mukavuusalueeltani eli niiden isojen, laiskahkojen ruunien parista. Erilaisten temppujen sijasta keskityttiin ensin enemmän istuntaan ja koko hevosen hallintaan. Vaikeusastetta sai helposti lisää hevosvalinnoilla, ja Pirita tutustuttikin minut myös muutamaan unohtumattomaan hevosystävään: Mirjaan, Foxyyn ja Luluun.

Mirjan kanssa opin ajattelemaan ensin hevosen liikettä, vertymistä, suoruutta, ja sitten vasta myötäämistä, pyöreyttä ja peräänantoa. Tamma oli tässä suhteessa hyvin opettavainen, koska suurena se ei lämmennyt kovin nopeasti. Sitä ei voinut alkaa heti koota, vaan vasta kärsivällinen työ tämän upean ja sittemmin siitokseen siirtyneen tamman kanssa toi toivotun tuloksen.
Foxy oli toista maata. Se oli tullessaan vain viisivuotias, enkä ollut koskaan ratsastanut aiemmin niin nuorella hevosella. Sille piti opettaa tasapainoa ja osoittaa, että ratsastaja kyllä huolehtii sen turvallisuudesta. Koska ruuna oli tallissa kuin lempeä ja seurankipeä lemmikkikoira, en osannut pelätä sen aina välillä ratsastettaessa tekemiä äkkikäännöksiä. Valitettavasti yhteinen taipaleemme loppui aivan liian pian, kun Foxyn takapolvet eivät kestäneet rasitusta.
Hevostyhjiötä täyttämään saapui kuitenkin Lulu, joka ensi kuulemalta oli sellainen tamma, että minulla ja sillä ei pitänyt olla mitään yhteistä. Jotain Pirita kuitenkin ymmärsi, kun laittoi minut suuren tamman selkään. Lulusta tuli paras kumppamini lähes 30 tunnin ajaksi, turvaratsuni. Huomasin, että pystyn pikku hiljaa tiedostamaan virheeni ja lopulta myös korjaamaan ainakin osan niistä. Piritan ja Lulun ja viime kaudella myös Maijun opastuksella lopulta ymmärsin, että reippaillakin hevosilla voi ratsastaa jännittämättä, kun muistaa pitää jalat lähellä. Lulu kyllä kertoi heti, jos unohdin.

Kun Lulu siirtyi viettämään aktiivisia eläkepäiviään entiseen kotiinsa, oli ovi auki Borasille. Se on hevonen, jonka kanssa en olisi vielä muutama vuosi sitten ikinä uskonut pärjääväni, saati pitäväni siitä. Mutta niin oli mukavuusalueeni laajentunut, että tällainen herkkä ja kuuma urheiluhevonen osoittautui juuri sopivaksi haasteeksi.

Tällä viimeisellä Piritan pitämällä tunnilla emme luonnollisestikaan aloittaneet enää mitään uuutta, vaan teimme pohkeenväistöjä keskihalkaisijalta uralle. Pirita ei määritellyt aloituspistettä, vaan vain lopetuspisteen. Se tarkoitti sitä, että saimme itse päättää miten loivan tai jyrkän väistön teemme ja määritellä itse aloituspisteen.

Aloitimme oikealle, ja meillä Borasin kanssa oli heti vaikeuksia. Se pisti hanttiin aivan samoin kuin edelliselläkin tunnilla, mutta nyt Pirita käski minun rohkeasti komentaa ruunaa väistättävällä pohkeella. Ja todentotta: se hädin tuskin reagoi, vaikka napautin todella selvästi vasemalla jalalla. Sain tehdä sen muutamaan otteeseen, ennen kuin pääsimme yksimielisyyteen ristiaskeleista. Sitten väistö jo sujuikin ilman, että piti koko ajan muistuttaa, vaan lähes pelkät aloitus- ja lopetusavut riittivät. Vasemmalle oli taas huomattavasti helpompaa. Vaikeus tuli lähinnä siitä, kun koitin tehdä erilaisia väistöjä: loiva oli hankalampaa, koska silloin tarvittiin enemmän liikettä eteen.

Boras oli koko tunnin hieman tavanomaista jännittyneempi, oikeastaan oli ollut jo karsinasta asti. Ensimmäistä kertaa se seisoi takapuoli ovella, kun tulin varusteiden kanssa laittamaan sitä kuntoon. Laukan se nosti käynnistä hirvittävällä loikalla, ja pudisteli mennessään kaulaansa. Loppuravissa pienet pidätteet eivät nyt oikein tehonneet, ja Piritakin käski minun ottaa kerralla kunnolla, ettei vaan tule jatkuvaa vetoa suuhun. Ei Boras taaskaan missään vaiheessa käsistä ollut lähtemässä, mutta rentous oli ajoittain hakusessa.

Vaikka olen siis mielestäni oppinut näiden erilaisten hevosten myötä paljon rohkeammaksi ratsastajaksi, jää rohkeus edelleen yhdeksi tavoitteekseni. Borasin kanssa nyt esimerkiksi olen huomannut, että siitä on tullut paljon ratsastettavampi. Se toki on edelleen kovin herkkä ja eteenpäinpyrkivä, mutta ei tietenkään tee mitään pyytämättä. Nopeitakin hevosia pitää ratsastaa etenkin kun nyt tiedän, että siitä ei seuraa mitään katastrofia, vaikka vauhti vähän kiihtyisikin. Pirita sanoi, että Borasin kanssa ollaan nyt siinä pisteessä, että sitä pitääkin alkaa ratsastaa.

Toivottavasti saan siihen vielä mahdollisuuden, vaikka nämä lauantaitunnit nyt tältä erää päättyivätkin. Jatkan hyvillä mielen Primuksella ja hurjasti opettajana kehittyneen Maijun opastuksessa supermukavassa maanantairyhmässämme. Piritaa kiitän läpimpästi näistä erittäin antoisista ja opettavaisista vuosista ja toivotan kaikkea hyvää uusien haasteiden parissa!