Valon pilkahduksia

23.3.2012 Primus Talli
Johanna - r. Roope


Pirita oli poissa, ja sijaistamassa olikin Johanna. Muut jatkoivat edellistunnin hevosilla, mutta minulle oli laitettu Roope. Siitä oli muutaman viikon takaa hyviä muistikuvia, joten tunnelma ennen tuntia oli tällä kerralla positiivisen odottava. Roope oli jo edellisellä tunnilla, ja menikin varsin kivan näköisesti. Sen ratsastaja ei ollut menyt ruunalla aiemmin, ja tuntui ihastuvan ratsuunsa kovasti. Pääsin siis jo aika kivasti vertyneen hevosen selkään.

Olin aiemmin ollut Johannan tunnilla vain kerran. Nyt tiesin jo vähän mitä odottaa, sillä Johannan tyyli tuntuu poikkeavan aika paljon sellaisesta perinteisestä opetustavasta. Hän on jotenkin enemmän valmentaja kuin opettaja. Johanna ei niinkään neuvo yksittäisiä ratsastajia, vaan poimii kunkin ratsastuksesta asioita, jotka sitten selittää ja perustelee kerralla koko porukalle. Pirita oli jättänyt ohjeeksi "perusratsastusta", ja sitä me teimmekin. Ratsastusta tuntemattoman katselijan silmiin tunti olisi varmasti ollut äärettömän tylsä, mutta meille ratsujen selässä istuville se oli kovin tehokas!

Alun käynnissä keskityttiin taasn vaan siihen, että tahti oli sopivan reipas eikä jokaisella askeleella tarvinnut komentaa eteen. Roopella ei edelleenkään ollut aivan niin paljon eteenpäinpyrkimystä kuin mitä olisi halunnut, mutta se kuunteli kuitenkin apuja ja sieti raippaa. Johanna oli edellisellä tunnilla sanonut ääneen sen mitä ajattelin: Roopella on herkästi etu- ja takaosa eri paria. Se menee näennäisesti etuosastaan muodossa, mutta takaosa säilyy pitkänä eikä jalat polje kunnolla alle. Tämän epätasapainon korjaamiseksi sain heti alusta asti olla tarkkana siitä, että askel ei pitene vaikka tahti nopeutuu. Muistuttelin samalla vähän raipalla kevyesti takaosaa kosketellen, ja näin ruuna ainakin ajoittain tuntui kivasti lyhenevän.

Ratsastimme keskihalkaisijaa sekä ympyröitä molempiin suuntiin. Ravissa ympyröillä aloitimme työskentelyn asettamalla ensin ulos, jolloin hevoset suoristuivat. Siinä piti samalla olla myös tarkkana pohkeiden kanssa, ettei runko siirtynyt ympyräuralta mihinkään suuntaan. Sitten käänsimme asetuksen sisään, mikä tuntui monelle hevoselle olevan helpostus "väärään" suuntaan asettamisen jälkeen. Laukassa sain muistutuksen siitä, että kaula ei saanut kääntyä liikaa. Roopeen saikin paremman otteen, kun piti sen kevyesti molemmilla ohjilla suht suorana ja vain lievässä asetuksessa - eikä ympyrällä toki taipua pitäisikään.

Se, mikä erityisesti toi valonpilkahduksia tähän kevätkauden taaperrukseeni, oli se, että pystyin pitkästä aikaa keskittymään istuntaani. Pystyin miettimään käsien paikkaa ja jalkojen asentoa. Johanna tunnin aluksi vielä kertoi ajatuksessa, jossa alaruumis on vyötäröstä polviin asti yhtä pitkää osaa, ja vaan ne pohkeet siellä alhaalla tekevät tarvittaessa töitä ilman, että muu osa heiluu. Niinpä koitimme pitää tämän yläosan pitkänä ja rentona, ja antamaan napakat pohjeavut tarvittaessa. Koitin saada pohkeet rennoksi mutta lähelle kylkiä, ja ehdin jopa miettiä jalkojen kääntämistä siihen asentoon, johon Pirita meidät aina istuntakurssilla vääntää.

Erityisesti laukassa omalla istunnalla oli Roopen kanssa valtava merkitys. Isohko laukka rullasi kuin itsestään, kun pystyi istunnalla seuraamaan liikettä. Käynnissä taas tuppaan helposti tuuppaamaan istunnallani liikaa sen sijaan, että myötäisin lantiollani hevosen luonnollista liikettä ja sitä kautta vapauttaisin ratsun rentoon käyntiin. Roopen ravi on aika isoa, ja pääosin kevensin. Mutta menin sitten kevyttä ravia tai harjoitusravia, ahaa-elämys tässä askellajissa oli se, että jalkojen pitää olla täysin rennot silloin, kun ruuna työskentelee oikein. Jos eteenpäinpyrkimys meinasi hiipua, napakka muistutus pohkeella ja tarvittaessa huomautus raipalla riitti. Jospa siis ensi kerralla jo paistaisi vähän aurinko?

Vaeltelua varjojen mailla

16.3.2012 Primus Talli

Pirita - r. Eetu

Olin jotenkin siinä uskossa, että edellisen tunnin katastrofista ei ole kuin yksi tie, ylös. Olin väärässä, sillä aivan hyvin näköjään onnistuin ratsastamaan toisen kerran peräkkäin yhtä surkeasti. Naiivisti ajattelin, että Pirita ja uusi ratsu yhdessä fiksaavat tämän pohjalla rämpimisen jo pelkällä olemassaolollaan. No, ratsu ei ollut uusi eli Eetun selässä jatkettiin, eikä Piritakaan sentään ihmeisiin pysty.

Tässä tilanteessa oli ehkä hyvä, että en päässyt kahdelle viimeiselle laukanvaihtotunnille, vaikka se toki harmittaakin. Nyt aloitimme siis uuden teeman parissa, ja tällä tunnilla se oli suoraan ratsastaminen. Voi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei vaan ole. Suoraan ratsastaminen osoittautui itse asiassa erittäin haastavaksi ja hyödylliseksi harjoitukseksi!

Alkukäynnissä pyrimme taas reippaaseen rentoon käyntiin, ja Pirita komensi minua tiukemmin määrittelemän Eetun raamin siitä huolimatta, että sen piti kävellä reippaasti eteen. Tämä oli meidän suurin ongelmamme koko tunnin ajan: ruuna joko oli näennäisesti peräänannossa mutta löntysti, tai sitten se meni reippaasti turpa sojottaen kohti menosuuntaa. Ravissa emme tehneet nyt ympyröitä lainkaan, vaan koitimme vaan ratsastaa suorilla urilla suoraan. Kulmissa oli mahdollista asettaa ja taivuttaa. Pääty-ympyrällä tehdyssä laukassa oikeaan kierrokseen jo ajattelin, että nyt minä onnistun, sillä Eetu alkoi tuntua varsin kohtuulliselta. Piritakin sanoi, että työstän sitä hyvin. 

Valitettavasti siihen se sitten jäikin. Suoraan ratsastimme pitkällä sivulla niin, että piti kääntää lyhyeltä sivulta uran sisäpuolelle ja pysyä kolmen puomin muodostamassa kujassa niin, että näimme peilistä koko ajan kaikki puomit. Peilistä oli helppo myös tarkastaa, oliko hevonen suora vai ei, ja kanttasiko se kohti uraa. Eetun kanssa vaikeampaa oli vasempaan kierrokseen, koska ruuna itsessään on niin kiero oikealle. Sitä sai aika voimakkaasti suoristaa ulko-ohjasta, vaikka itsestä tuntui että ulko-ohja oli jo valmiiksi monta senttiä lyhyempi kuin sisäohja.

Aika pian aloimme nostaa myötälaukkaa heti pitkälle sivulle käännyttyä. Eetu nosti jotenkuten oikeaan, vasempaan tarjosi herkästi vastalaukkaa, etenkin jos pidin sen aivan suorana. 

Lopuksi ravasimme taas ensin vain suoraan, ja sitten kokeilimme vielä volteilla, miten hyvin suoraan ratsastaminen oli saanut hevoset avuille. Tai muut kokeilivat, minä koitin saada Eetua edelleen eteen... 

Tunnin päätteeksi oli aivan loppu, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Pirita sanoi kauniisti, etten olisi niin poikki, jos määrittelisin raamin tiukemmin heti tunnin alussa, vaikka raipan avulla. Niin, miksiköhän en tehnyt niin pyhistä valoista huolimatta? Tiedän varsin hyvin, että edestä tyhjä ohjia nyppivä Eetu ei vaan pysty tulemaan rehellisesti ohjan ja pohkeen väliin. Ja jos hevonen ei liiku rehellisesti koko kropasta, ei sillä paljon muita tehtäviä tehdä kuin lönkötellä ympäri maneesia. Ja sitähän minä tässä nyt sitten olen pari tuntia tehnytkin.

Lama, taantuma!

6.3.2012 Primus Talli

Maiju - r. Eetu

Aloitin pianonsoiton kuusivuotiaana, ja jatkoin Konservatoriolla lähes kolmkymppiseksi asti. Musiikkiopiston paperit sain jo lukioikäisenä, mutta koska pianonsoitosta ei tullut minulle ammattia, jäi harrastus polkemaan sen jälkeen paikoilleen. Olin soittanut 15 vuotta samalla opettajalla, mutta sitten rohkaistuin vaihtamaan. Saman käytävän varrelta löytyi pianonsoiton lehtori, joka soitti pianoa yhdessä suosikkikokoonpanossani. Häneltä sain sellaisen piristysruiskeen harrastukseeni, että tuntui kuin olisin aloittanut pianonsoiton alusta. Innostuin valtavasti, opin rutkasti uutta, ostin jopa oman flyygelin. Kun lopulta tulin yli-ikäiseksi Konservatorion aikuisosastolle, olin suorittanut ensimmäisen pianonsoiton opettajaksi valmistavista tutkinnoista.

Aivan samalla tavalla minulle kävi, kun muutin Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle. Olin ratsastanut ensimmäistä syyskautta lukuunottamatta yhdellä ja samalla tallilla 12-vuotiaasta asti. Ratsastaminen oli kivaa, mutta kaipasin silti vähän tavoitteellisempaa ohjelmaa, napakampaa otetta, vaikka kyse olikin vain kerran viikossa ratsastelusta. Muuton myötä oli pakko tehdä asialle jotain, ja sitten löytyikin Primus Talli. Fiilis oli täsmälleen sama kuin pianonsoitonopettajaa vaihtaessani. Tunneilla tehtiin töitä alusta loppuun selvän teeman parissa, jonka opettaja oli suunnitellut etukäteen. Tehtävät perusteltiin ja opastettiin huolella, välillä näytettiin ihan kädestä pitäen. Hevosista ei jäänyt homma kiinni, vaan alla oli aina osaava ratsu. En ollut ymmärtänyt, että olin ollut muutoksen tarpeessa jo pitkään.

Tällä fiiliksellä on nyt menty enempi vähempi keväästä 2010 asti, kun pääsin vakitunnille Primuksen muuton myötä. Olen kokenut mahtavia onnistumisen tunteita etenkin ihanan Mirjan ja sympaattisen Foxyn kanssa, mutta ratsastus ei kai olisi ratsastusta, jos joskus ei tulisi taantumaa. Ja nyt minusta tuntuu, että olen pahemmanlaatuisessa lamassa. 

Alkuvuoden piti nimittäin olla oikea kunnon tehostartti vuodelle, olinhan innostuksissani hankkinut ylimääräisiä tuntejakin. Aina ei vaan käy niin kuin haaveillaan, sillä kausi onkin ollut aikamoisen rikkonainen. Menin heti loppiaisena tippumaan Kallen selästä, jolloin nilkkani nivelsiteet venähtivät ja pakottivat muutamaksi tunniksi pois hevosen selästä. On tullut yllättävää työkeikkaa, yllättävä sairastapaus perhepiirissä ja lopuksi vielä kunnon flunssa itselleni. Niinpä olen päässyt hevosen selkään aivan liian epäsäännöllisesti, minkä seurauksena olen ratsastanut kolmen eri opettajan tunneilla. Ratsastaminen on ollut takkuista, enkä ole ollut kovin positiivisella mielellä tuntien jälkeen.

Intoa ei silti ole puuttunut, ja innolla kipusin tiistainakin Eetun selkään. Se oli edellisellä tunnilla, ja näin miten se ei ollut tarpeeksi edessä. Eetulla alkaa aina askel suuntautua enemmän ylös kuin eteen ja ohjat lyömään loukkua, mikäli ruunaa ei saa kunnolla pohkeista kohti ohjaa. Tiesin siis mistä aloittaa.

Haimme ensin rentoa pitkää käyntiä tehden voltteja. Ja kuinka yllättävää: Maiju joutui heti komentamaan Eetua enemmän eteen. Saimme aikaiseksi ihan hyviä pätkiä, mutta sellaista tasaisesti molemmilla ohjilla olevaa Eetua, minkä olin laukanvaihtotunnilla kokenut, en nyt löytänyt. Ravit teimme pääosin suurella keskiympyrällä, jossa menimme välillä puolet ympyrästä keskiravia. Ajatuksena oli käynnistää moottori toden teolla niin, että se jaksaisi sitten tunnin päätehtävässäkin, sulkutaivutuksissa. Eetu kyllä lisäsi, mutta Maiju vaati enemmän. Laukassa onnistuimme kenties hieman paremmin.

Sulkutaivutuksista tulikin sitten yhtä painajaista. Eetu  nosti nokan taivaisiin, venkoili ja laahusti. Sain sen aina taivutusta edeltävällä lyhyen sivun keskeltä tehdyllä voltilla ihan hyvin oikeaan asetukseen ja taivutukseen, mutta kulman jälkeen kaikki hyvä oli kadonnut. Sulkutaivutus diagonaalillakin on mielestäni hyvin looginen liike ja sitä myöten helppo ratsastaa, mutta Eetun kanssa siinä ei ollut mitään helppoa. Oikea kierros oli tuskainen, vasen hieman parempi. Liekö sitten ratsastaja saanut edes jonkinmoisen tsempin päälle siinä vaiheessa.

Tunnin parasta Eetua koin aivan lopuksi keskiympyrällä tehdyssä laukassa, jossa sain sen kulkemaan oikein päin. Pieni valonpilkahdus siis lopuksi näkyi, joten siitä sitä on kai jatkettava ja punnerrettava lamasta ylöspäin. Pitää vaan ajatella niin, että ilman epäonnistumisia ne hyvätkään hetket eivät tuntuisi niin hyviltä.

Tahmea taaperrus jatkuu

27.2.2012 Primus Talli
Anni - t. Kia

Pirita oli sairastunut, joten pääsin jo toiselle Annin tunnille samalla viikolla. Harmi kyllä ratsu oli vaihtunut Roopesta Kiaan (Nokija). Kiahan on näitä tallin uudempia tulokkaita, aivan vallllltavan pitkä ja korkea suorakaulainen tamma. En ollut koskaan edes koskenut siihen, ja täytyy tunnustaa, että odotukset tunnin suhteen eivät olleet kovin korkealla. Olin kuitenkin nähnyt sen tunnilla muutaman kerran, enkä ollut kuullut mitenkään positiivisia kommentteja. Suoraan sanottuna oli hieman hämmästynyt tunnin jälkeen, kun kuulin aika monen pitävän tammasta! Ilmeisesti se on aika mukava sen jälkeen, kun se käynnistyy, ja käynnistämisessä taas kannukset olisivat ehkä olleet paikallaan.

Kia oli jo edellisellä tunnilla, joten arvelin sen hieman vertyneen ja vetreytyneen ja olevan valmis jonkin verran reippaampaan työskentelyyn. Mutta ei. Koko tunti oli toivotonta taapertamista. Koitin hyvällä (napakat nopeat pohkeet, tasainen ohjastuntuma) ja pahalla (raippa), mutta en saanut tammaa reagoimaan riittävän nopeasti ja riittävästi eteen, en sitten millään. Teimme ympyröitä vuoron perään molempiin suuntiin, mutta jo pelkkä asettaminen tuotti suurta tuskaa. Tuntui, että Kian kaula kääntyi suorana rautakankena, mutta mikään muu ei sitten kääntynytkään, taipumisesta puhumattakaan. Näennäisesti se teki kaiken mitä pyysin, ainakin oikeassa askellajissa, mutta siihen se sitten jäikin.

Teimme alkuun suurella keskiympyrällä (meitä ei ollut kuin neljä) jonkin verran laukkaa niin, että nostoja tuli useita. Sitten siirryimme pääosin käyntityöskentelyyn, missä pienensimme ympyrää aivan voltiksi asti. Siinä piti huolehtia siitä, etteivät hevoset työnnä lapaa tai takapäätä ulos ja vaan käänny kohti ympyrän keskustaa. Vaadittiin siis se asetus ja taivutus ja kootumpaa käyntiä. Kun ympyrä oli tarpeeksi pieni, suurensimme reippaassa käynnissä isolle ympyrälle väistäen nopeasti. Tätä teimme useaan kertaan molempiin suuntiin, ja kyllähän se Kia pikkuhiljaa alkoi edes vähän taipua.

Hoksasin sitten liian myöhään, että luonnostaan aika korkean virkkuukoukkumaisen muotonsa vuoksi Kiaa olisi ehkä pitänyt ratsastaa pidemmällä ohjalla ja enemmän eteen alas pyöreälle kaulalle. Loppuravi olikin ainoa, mihin olin tunnin aikana edes jotenkuten tyytyväinen, sillä siinä tamma ravasi itsekseen ja myötäsi kauniisti. Kaikenkaikkiaan tunnista - tai oikeastaan muutamasta viimeisestä tunnista - jäi sellainen olo, että ei oikein suju. Joudun aivan liikaa taistelemaan eteenpäinpyrkimyksen löytämiseksi, ja jos sitä ei ole, ei mistään muutakaan tule mitään. Miksiköhän niinkin yksinkertainen asia on nyt yhtäkkiä niin kovin vaikeaa?