Alkuvuoden tunteihin sisältyi jälleen palon iloa ja onnistumisia, mutta ne peitti lopulta alleen suuri suru.
Yksi kevätkauden kohokohdista oli ilman muuta Kikka Suomion vetämä maastakäsittelykurssi. Olin jo pitkään katsellut kurssia, mutta viimein se sattui sopivaan ajankohtaan. Sain ilokseni kurssille Akun, joka ei ollut aiemmin ollut maastakäsiteltävänä. Se olikin välillä vähän ihmeissään, mutta oppi nopeasti.
Kaksipäiväisellä kurssilla aloitettiin aina maasta, ja noin puolen tunnin työskentelyn jälkeen siirryttiin selkään. Ensimmäisenä päivänä aloitettiin aika rauhallisesti, eikä tehty selästä itsenäisesti paljoakaan, toisena päivänä sitten vaadittiin jo vähän enennän. Maasta käsin talutettiin käynnissä ja ravissa, peruutettiin ja väistätettiin taluttajan ympärillä. Kikka näytti tämän takaosan väistämisen Akun kanssa ja oikein mainitsi, miten paljon potentiaalia hevosessa on.
Harjoitusten ansiosta Akun käynnistä tuli superhyvä! Ruuna otti selvästi vähän kierroksia käsittelystä ja oli melkoisen virittynyt siinä vaiheessa, kun menin selkään. Kerrankin ehdin juuri miettiä, miten upea se laukka onkaan, kun hevonen läks... Aika rajalla mentiin siis, mutta kun onnistui, niin onnistui tosi hyvin.
Hurjan kivaw ja hyödyllistä, kunpa vastaavaan olisi aikaa aina ennen ratsastustuntia! Tällainen itselle tärkeän hevosen kanssa puuhastelu on melkeimpä parempaa kuin itse ratsastus.
Toinen kohokohta oli ilmanmuuta se, kun kenttäkausi avattiin. Satuin silloin olemaan koiranpentulomalla Suomessa ja pari viikkoa omalla tunnilla. Sain kunnian ratsastaa Akulla ensimmäisenä kentälle!
Vaikka ratsastin suurimman osan keväkaudenkin tunneistä Akulla, oli minulla myös pidempi Olivia-putki. Olivia oli todella erilainen eri suuntiin ja jäi helposti tyhjäksi oikealta purren kiinni vasempaan. Vasen käsi jäi siis helposti vetämään, ja siitähän ei tällaisen kuumahkon hevosen kanssa seurannut ikinä mitään hyvää. Välillä Olivialla oli Thiedeman-ohjat, mutta minä koin tamman helpommaksi ratsastaa ihan tavallisilla ohjilla, jolloin oli edes pientä toivoa saada se venyttämään kaulaa eteen ja alas virkkuukoukun sijasta.
Aluksi yhteistyömme oli aika haparoivaa, mutta parani kerta kerralta. Mieleen jäi erityisesti se kerta, kun Nuppu Oliviaa hieman pitkällä sivulla jarrutellessani sanoi, että anna mennä vaan, ei se sieltä uralta mihinkään lähde. Nauratti, sillä muistin sen kerran, kun kouluratsu Aku oli aivan vastaavassa kohdassa hypännyt väliaidan yli...
Muistan, miten kovasti aina odotin pääseväni tallille ja tapaavani Akun. Koska en ollut millään tunnilla vakituisesti, ei sitä luonnollisesti pystytty aina minulle jakamaan. Ihan erityisesti yhtenä viikonloppuna kummastutti, kun listassa kohdallani lukikin Fauna. Olin niin toivonut Akua, ja sitten sain kirjavan pikkuhevosen. Tiesinhän minä, että Fauna oli niin lasten kuin aikuistenkin suosikki, mutta olin muistaakseni ratsastanut sillä aiemmin vain kerran, jolloin se oli vielä kohtuullisen raaka (opettajatkin aina muistavat kertoa, miten tullessaan Fauna ei osannut laukata kuin toiseen suuntaan). Ja niinhän siinä kävi, että kun antoi mahdollisuuden, olin tunnilla yhtä hymyä. Hannan johdolla tehtiin neliön mallista uraa ja paljon kulmia, ja Faunallahan nämä kaikki onnistuivat kuin tanssi. Se oli suorastaan yksinkertainen ratsastaa verrattuna Akuun, jonkan kanssa sai keskittyä aina niin moneen muuhunkin asiaan.
Ratsastin Akulla viimeisen kerran 21.5.2018. Toki silloin en tiennyt sen kerran olevan viimeinen, ja kirjoitinkin ystävälleni tunnista tällaisen viestin:
Olin Suomessa lomailemassa kesämökillä, kun luin suru-uutisen Primus Tallin Facebook-sivulta: laidunkauden jälleen Aku oli lopetettu. Sen jalkavaivat olivat toistuneet liian monta kertaa, eikä syytä oltu lukuisista tutkimuksista huolimatta löydetty. Kun syytä ei tiedetä, on oikeaa hoitoa mahdotonta antaa. Ymmärsin päätöksen, mutta olin todella yllättynyt, sillä en tiennyt Akun tulleen uudestaan kipeäksi.
Laitoin siltä istumalta elokuun alun istuntakurssin myyntiin. Olin niin odottanut pääseväni ratsastamaan Akulla ennen kuin palaisin Tukholmaan, ja nyt tuntui mahdottomalta mennä edes tallille. En kuitenkaan saanut kurssia myytyä, joten menin lopulta itse.
Ensimmäisellä yrityksellä en pystynyt menemään edes sisälle talliin. Toisella kerran se onnistui, mutta kyyneleet silmissä. Ratsastin yhdellä uusista andaluuseista, valkoisella Farcolla, joka asui Akun vanhassa karsinassa ja jonka varusteet olivat Akun varusteiden paikoilla. Itkuhan siitä tuli.
Itse Eevan pitämästä kursissta en muista oikein mitään muuta kuin sen, miten Maiju tuli jälkimmäisen tunnin jälkeen kysymään, että millä mielellä olen nyt, kun Akua ei enää ole. Aloin sitten siinä keskellä maneesia Farcoa taluttaessani itkeä, eikä itkusta meinannut tulla loppua vielä karsinassakaan.
Vuoden 2018 ratsastukset jäivät siihen. Olin alun perin ajatellut, että etsin Tukholmasta ratsastuskoulun ja käyn vähintäänkin kokeilemassa, sillä olin kuullut niin paljon hyvää ruotsalaisesta opetuksesta. Akun kuoleman myötä katosi kuitenkin into ratsastaa ja olla yleensäkin tekemisissä hevosten kanssa. Ajattelin, että koska ei huvita, ei ole pakko, ja pidin suosiolla taukoa koko loppukomennuksen ajan.
Kaksipäiväisellä kurssilla aloitettiin aina maasta, ja noin puolen tunnin työskentelyn jälkeen siirryttiin selkään. Ensimmäisenä päivänä aloitettiin aika rauhallisesti, eikä tehty selästä itsenäisesti paljoakaan, toisena päivänä sitten vaadittiin jo vähän enennän. Maasta käsin talutettiin käynnissä ja ravissa, peruutettiin ja väistätettiin taluttajan ympärillä. Kikka näytti tämän takaosan väistämisen Akun kanssa ja oikein mainitsi, miten paljon potentiaalia hevosessa on.
Harjoitusten ansiosta Akun käynnistä tuli superhyvä! Ruuna otti selvästi vähän kierroksia käsittelystä ja oli melkoisen virittynyt siinä vaiheessa, kun menin selkään. Kerrankin ehdin juuri miettiä, miten upea se laukka onkaan, kun hevonen läks... Aika rajalla mentiin siis, mutta kun onnistui, niin onnistui tosi hyvin.
Hurjan kivaw ja hyödyllistä, kunpa vastaavaan olisi aikaa aina ennen ratsastustuntia! Tällainen itselle tärkeän hevosen kanssa puuhastelu on melkeimpä parempaa kuin itse ratsastus.
Toinen kohokohta oli ilmanmuuta se, kun kenttäkausi avattiin. Satuin silloin olemaan koiranpentulomalla Suomessa ja pari viikkoa omalla tunnilla. Sain kunnian ratsastaa Akulla ensimmäisenä kentälle!
Vaikka ratsastin suurimman osan keväkaudenkin tunneistä Akulla, oli minulla myös pidempi Olivia-putki. Olivia oli todella erilainen eri suuntiin ja jäi helposti tyhjäksi oikealta purren kiinni vasempaan. Vasen käsi jäi siis helposti vetämään, ja siitähän ei tällaisen kuumahkon hevosen kanssa seurannut ikinä mitään hyvää. Välillä Olivialla oli Thiedeman-ohjat, mutta minä koin tamman helpommaksi ratsastaa ihan tavallisilla ohjilla, jolloin oli edes pientä toivoa saada se venyttämään kaulaa eteen ja alas virkkuukoukun sijasta.
Aluksi yhteistyömme oli aika haparoivaa, mutta parani kerta kerralta. Mieleen jäi erityisesti se kerta, kun Nuppu Oliviaa hieman pitkällä sivulla jarrutellessani sanoi, että anna mennä vaan, ei se sieltä uralta mihinkään lähde. Nauratti, sillä muistin sen kerran, kun kouluratsu Aku oli aivan vastaavassa kohdassa hypännyt väliaidan yli...
Muistan, miten kovasti aina odotin pääseväni tallille ja tapaavani Akun. Koska en ollut millään tunnilla vakituisesti, ei sitä luonnollisesti pystytty aina minulle jakamaan. Ihan erityisesti yhtenä viikonloppuna kummastutti, kun listassa kohdallani lukikin Fauna. Olin niin toivonut Akua, ja sitten sain kirjavan pikkuhevosen. Tiesinhän minä, että Fauna oli niin lasten kuin aikuistenkin suosikki, mutta olin muistaakseni ratsastanut sillä aiemmin vain kerran, jolloin se oli vielä kohtuullisen raaka (opettajatkin aina muistavat kertoa, miten tullessaan Fauna ei osannut laukata kuin toiseen suuntaan). Ja niinhän siinä kävi, että kun antoi mahdollisuuden, olin tunnilla yhtä hymyä. Hannan johdolla tehtiin neliön mallista uraa ja paljon kulmia, ja Faunallahan nämä kaikki onnistuivat kuin tanssi. Se oli suorastaan yksinkertainen ratsastaa verrattuna Akuun, jonkan kanssa sai keskittyä aina niin moneen muuhunkin asiaan.
Ratsastin Akulla viimeisen kerran 21.5.2018. Toki silloin en tiennyt sen kerran olevan viimeinen, ja kirjoitinkin ystävälleni tunnista tällaisen viestin:
Aku oli eilen aivan super! Maiju oli talvilomalla ja Eeva piti tunnin. Tehtiin siitä B:3-ohjelmasta pätkiä. Aloitettiin ihan vaan keskikäynnillä pitkin ohjin ja harjoiteltiin ohjien keräämistä. Aku lähti siitä tosi hyvin liikkeelle ja oli ravissa heti kiva. Vähän ympyrätyöskentelyä harjoitusravissa, haettiin oikeaa tempoa kullekin hevoselle. Sitten tultiin se laukkaympyrä-lävistäjä-kuvio yksitellen. Ekalla kerralla Aku jännittyi siirtymisessä, toka kerta hyvä. Ehdittiin tulla ympyrä myös toiseen suuntaan sekä nelikaarinen. Saatiin kivaa palautetta, jopa istuin hyvin, että aika nopeasti sen näkee kun vähän useammin ratsastaa... Ainoastaan se laukka pitäisi nyt saada mukavuusalueelta vähän vielä laadukkaammaksi, kun kerran kapasiteettia on!
Olin Suomessa lomailemassa kesämökillä, kun luin suru-uutisen Primus Tallin Facebook-sivulta: laidunkauden jälleen Aku oli lopetettu. Sen jalkavaivat olivat toistuneet liian monta kertaa, eikä syytä oltu lukuisista tutkimuksista huolimatta löydetty. Kun syytä ei tiedetä, on oikeaa hoitoa mahdotonta antaa. Ymmärsin päätöksen, mutta olin todella yllättynyt, sillä en tiennyt Akun tulleen uudestaan kipeäksi.
Laitoin siltä istumalta elokuun alun istuntakurssin myyntiin. Olin niin odottanut pääseväni ratsastamaan Akulla ennen kuin palaisin Tukholmaan, ja nyt tuntui mahdottomalta mennä edes tallille. En kuitenkaan saanut kurssia myytyä, joten menin lopulta itse.
Ensimmäisellä yrityksellä en pystynyt menemään edes sisälle talliin. Toisella kerran se onnistui, mutta kyyneleet silmissä. Ratsastin yhdellä uusista andaluuseista, valkoisella Farcolla, joka asui Akun vanhassa karsinassa ja jonka varusteet olivat Akun varusteiden paikoilla. Itkuhan siitä tuli.
Itse Eevan pitämästä kursissta en muista oikein mitään muuta kuin sen, miten Maiju tuli jälkimmäisen tunnin jälkeen kysymään, että millä mielellä olen nyt, kun Akua ei enää ole. Aloin sitten siinä keskellä maneesia Farcoa taluttaessani itkeä, eikä itkusta meinannut tulla loppua vielä karsinassakaan.
Vuoden 2018 ratsastukset jäivät siihen. Olin alun perin ajatellut, että etsin Tukholmasta ratsastuskoulun ja käyn vähintäänkin kokeilemassa, sillä olin kuullut niin paljon hyvää ruotsalaisesta opetuksesta. Akun kuoleman myötä katosi kuitenkin into ratsastaa ja olla yleensäkin tekemisissä hevosten kanssa. Ajattelin, että koska ei huvita, ei ole pakko, ja pidin suosiolla taukoa koko loppukomennuksen ajan.
Eilen illalla luin Facebookista, että Aku on nyt enkelihevonen.
Siitä on lähes kolme vuotta, kun ratsastin Akulla ensimmäisen kerran. Olin jo jonkin aikaa katsellut tätä kookasta punarautiasta ruunaa sillä silmällä, ja sitten yhtäkkiä sain sen kesken kankijakson. Muistan tuon tunnin jälkeen sanoneeni ratsastuksenopettajalleni, että en tiedä miltä tämä näyttää, mutta tuntuu tosi hyvälle. Oikealle. Siitä alkoi yhteinen taipaleemme, joka kesti kymmeniä tunteja.
Nautin Akulla ratsastamisesta, sillä se oli laadukas, osaava, sopivasti temperamenttinen ja tarjosi onnistumisen tunteita kerta toisensa jälkeen. Vielä ratsastamistakin enemmän nautin Akun kanssa puuhailusta tallissa. Se oli utelias ja hellyydenkipeä ja osallistui turvallaan tutkien kaikkiin hoitotoimiin. Ennen ja jälkeen ratsastustunnin vierähti helposti toinen samanmoinen ihan vaan Akun kanssa jutellessa. Niitä hetkiä tulen kaipaamaan eniten.
Aku teki aina kaiken täysillä, ja ehkä juuri siksi sen jalat eivät enää kestäneet. Nyt sillä on hyvä olla, vaikka me ihmiset suremme.
Tämä ruuna oli minun aikuiselämäni tärkein hevonen. Kiitos Aku.
