Kun kemiat eivät kohtaa

9.5.2012 Primus Talli
Maiju - r. Seppo

Tiistaitunnille arvelin saavani Eetun tai Hipsun, sillä niitä Maiju minulle on usein jakanut, mutta listassa lukikin Seppo. Tuo tallin iäkkäämpää kaartia edustava ruuna on pieni, kevyt, helposti jännittyvä ja kovin reipas - ei siis lainkaan minun tyyliseni hevonen. Seppo oli edellisellä tunnilla, missä ehdin sitä seurata hyvän tovin. Ruuna näytti aika rennolta, mutta sen askeleet olivat kovin lyhyitä ja muoto korkea. Päätin, että yritän ratsastaa sitä Maijun ohjeen mukaan pidemmälle ja rauhallisemmalle askeleelle.

Aloitin siis hakemalla pitkää rentoa muotoa, mutta Maiju torppasi aikeeni välittömästi. Ohja oli niin pitkä, että en pystynyt ratsastamaan ruunaa kohti ohjaa tai käyttämään pehmeitä otteita, koska löysän ohjan vuoksi käden liikkeistä tuli väkisinkin liian suuria ja sitä myöten kovia. Niinpä tietysti, kovin järkeenkäypää. Eihän hevosta voi ratsastaa eteen alas, ellei se ensin hakeudu kohti ohjaa ja ole ohjan ja pohkeen välissä.

Ohjaa siis tiukemmalle ja pohkeet mukaan: tuloksena puoli tuntia töpöttelyä ja jännittynyttä pään heiluttelua. Teimme onneksi paljon töitä käynnissä, voltteja pääty-ympyrältä sisään ja ympyrä-leikkaa-teitä. Ympyrällä ei saanut vaihtaa paikkaa, vaan etäisyyksistä oli huolehdittava tempoa vaihtamalla. Ravissa samassa tehtävässä kevensin suosiolla.

Aloin saada juonesta kiinni vasta sitten, kun ryhdyimme pienentämään ympyrää niin pieneksi, että kuusi ratsukkoa olivat lähes turpa edellisen hännässä kiinni. Siinä oli pakko asettaa ja taivuttaa, ja väistettäessä pohkeenväistöä takaisin ulos oli viimeistään saatava sisäpohje läpi. Ravipienennyksessä uskalsin jo istua alas, eikä ravi enää jännitynytkään.

Laukka onnistui parhaiten. Päin vastoin kuin odotin, Seppo ei kuumentunutkaan. Sain sen varsin helposti rauhalliseen pitkään laukkaan, josta Maijukin tykkäsi. Loppuravi meinasi kyllä taas mennä tököttämiseksi, vaikka kuinka koitin säilyttää saman tunteen.

Seppo onnistui kaivamaan esiin kaikki istuntani vanhat ongelmat ja pari uuttakin. Nyrkit valahtivat taas vaakatasoon, katse painui alas ja kaikkein kummallisinta, nojasin eteenpäin (asento tunnetaan myös nimellä varoasento...). Yleensä tuppaan nojaamaan mielummin liikaa taakse kuin eteen, mutta näin siinä näköjään käy, kun saan alleni Sepon kaltaisen pienen kekäleen. Kaikkien ratsujen kanssa eivät kemiat vaan kohtaa, vaikka olen tässä aika onnistuneesti sentään parilla muullakin helposti jännittyvällä hevosella ratsastanut.