Ei niin hyvä päivä

6.9.2012 Primus Talli
Pirita - t. Lulu

Viimeisellä tunnilla ennen radan ratsastusta menimme tietenkin ohjelman laukkaosuutta. Koska kaikilla oli tutut hevoset ja olimme jo ratsastaneet aiemmilla tunneilla niillä radan muita tehtäviä, käski Pirita meidän verytellä itsenäisesti ja vapaasti. Edellisen tunnin hyvä fiilis katosi viimeistään siinä vaiheessa. Minä en vaan osaa ratsastaa ilman, että joku kertoo mitä tehdään.

Koitin kuitenkin aloittaa samoin kuin ohjatustikin: eteenpäinpyrkivällä käynnillä ja kunnon kulmilla. Väliin vähän voltteja ja sitten sama ravissa. Viimeksi kaikki loksahti kohdalleen laukassa, nyt Lulu lähinnä levisi siinä vaiheessa. En saanut siihen samanlaista kevyttä tuntumaan kuin edellisellä tunnilla, vaan se suorastaan nojasi hieman ohjaan. Koska en saanut sitä laukassa kunnolla avuille, tamma vielä kaiken lisäksi alkoi kiihdytellä jo heti alkutunnista.

Pirita rajasi meille kentältä kouluradan koikoisen alueen puomeilla, ja jäljelle jääneellä kaistaleella saimme jatkaa itsenäistä ratsastusta. B-merkin laukaohjelman tulimme yksitellen ensin oikealle ja sitten vasemalle. Oikeaan kierrokseen nosto käynnistä ja laukkaympyrä sujuivat muuten hyvin, mutta Lulu ei laukannut riittävän isolla askeleella. Jarruttelin sitä luultavasti jotenkin alitajuisesti, koska tiesin meille tulevan vaikeuksia koko rata leikkaa -tien jälkeisessä siirtymisessä. Hermostuin Lulun juoksemiseen ravissa ja kiskaisin, millä ei luonnollisestikaan ollut mitään vaikutusta. Pirita kärsivällisesti selitti, että en voi tehdä radallakaan noin suurta pidätettä, vaan on vaan koitettava istua, käyttää hyväksi seinä ja kulma. No, kentällä ei ollut seinää vaan pelkkä puomi, mutta heti kun ratsastin Lulun kulmaan ja siitä suoraan voltille, juokseminen loppui. Tietenkin.

Vasempaan kierrokseen tehtävä oli lähes ylivoimainen, tai oikeastaan vain sen loppu, jossa temponlisäyksestä laukassa piti päästä hallittuun raviin. Ensin en meinannut uskaltaa lisätä riittävästi, ja sitten kun uskalsin, loppuivat taas keinot siirtymisessä. Kun Pirita käski olla vetämättä ja kääntää voltille, tuli Lulu taas omaksi mukavaksi itsekseen.

Sain tuon tehtävän pariin kertaan myös videolla, kun ratsastusta harrastava työkaverini oli katselemassa tuntia. Kumma kyllä, suorituksemme ei lopulta näyttänytkään aivan niin kauhealta kuin miltä se tuntui. No, ratsastaja toki könötti satulassa kummallisessa lysyssä leuka edessä, ja Lulun takapuoli heilahti laukannostossa ympyrältä ulos varmaan metrin, mutta...

Loppuravi Lulun kanssa oli jälleen aivan huippu. Sen jälkeen purkauduin Piritalle siitä, miten on todella raivostuttavaa, kun kaikki osaaminen häviää heti, kun pitäisi tehdä jotain itsenäisesti tai yksin, niin sanotusti numerolappu rinnassa. Se on aika turhauttavaa, kun tietää mitä osaa, mutta ei vaan saa sitä irti. En siis erityisemmin odota radan ratsastusta, vaikka toisaalta onkin erittäin hyödyllistä välillä tehdä useita tehtäviä peräkkäin niin, että ei ehdi tehdä mitään korjaavia liikkeitä sinne väliin. Pohdin, että ehkä sitä tottuisi, jos vaan sitkeästi laittaisi itsensä epämiellyttäviin tilanteisiin. Pirita oli samaa mieltä, mutta toteisi sitten varsin hyvin, että toisaalta, pitääkö sitä aikuisen ihmisen välttämättä niin tehdä jos ei halua. Päätin, että ei tarvitse, mutta ehkä minä yhdestä radasta kaudessa sentään selviän.