27.2.2012 Primus Talli
Anni - t. Kia
Pirita oli sairastunut, joten pääsin jo toiselle Annin tunnille samalla viikolla. Harmi kyllä ratsu oli vaihtunut Roopesta Kiaan (Nokija). Kiahan on näitä tallin uudempia tulokkaita, aivan vallllltavan pitkä ja korkea suorakaulainen tamma. En ollut koskaan edes koskenut siihen, ja täytyy tunnustaa, että odotukset tunnin suhteen eivät olleet kovin korkealla. Olin kuitenkin nähnyt sen tunnilla muutaman kerran, enkä ollut kuullut mitenkään positiivisia kommentteja. Suoraan sanottuna oli hieman hämmästynyt tunnin jälkeen, kun kuulin aika monen pitävän tammasta! Ilmeisesti se on aika mukava sen jälkeen, kun se käynnistyy, ja käynnistämisessä taas kannukset olisivat ehkä olleet paikallaan.
Kia oli jo edellisellä tunnilla, joten arvelin sen hieman vertyneen ja vetreytyneen ja olevan valmis jonkin verran reippaampaan työskentelyyn. Mutta ei. Koko tunti oli toivotonta taapertamista. Koitin hyvällä (napakat nopeat pohkeet, tasainen ohjastuntuma) ja pahalla (raippa), mutta en saanut tammaa reagoimaan riittävän nopeasti ja riittävästi eteen, en sitten millään. Teimme ympyröitä vuoron perään molempiin suuntiin, mutta jo pelkkä asettaminen tuotti suurta tuskaa. Tuntui, että Kian kaula kääntyi suorana rautakankena, mutta mikään muu ei sitten kääntynytkään, taipumisesta puhumattakaan. Näennäisesti se teki kaiken mitä pyysin, ainakin oikeassa askellajissa, mutta siihen se sitten jäikin.
Teimme alkuun suurella keskiympyrällä (meitä ei ollut kuin neljä) jonkin verran laukkaa niin, että nostoja tuli useita. Sitten siirryimme pääosin käyntityöskentelyyn, missä pienensimme ympyrää aivan voltiksi asti. Siinä piti huolehtia siitä, etteivät hevoset työnnä lapaa tai takapäätä ulos ja vaan käänny kohti ympyrän keskustaa. Vaadittiin siis se asetus ja taivutus ja kootumpaa käyntiä. Kun ympyrä oli tarpeeksi pieni, suurensimme reippaassa käynnissä isolle ympyrälle väistäen nopeasti. Tätä teimme useaan kertaan molempiin suuntiin, ja kyllähän se Kia pikkuhiljaa alkoi edes vähän taipua.
Hoksasin sitten liian myöhään, että luonnostaan aika korkean virkkuukoukkumaisen muotonsa vuoksi Kiaa olisi ehkä pitänyt ratsastaa pidemmällä ohjalla ja enemmän eteen alas pyöreälle kaulalle. Loppuravi olikin ainoa, mihin olin tunnin aikana edes jotenkuten tyytyväinen, sillä siinä tamma ravasi itsekseen ja myötäsi kauniisti. Kaikenkaikkiaan tunnista - tai oikeastaan muutamasta viimeisestä tunnista - jäi sellainen olo, että ei oikein suju. Joudun aivan liikaa taistelemaan eteenpäinpyrkimyksen löytämiseksi, ja jos sitä ei ole, ei mistään muutakaan tule mitään. Miksiköhän niinkin yksinkertainen asia on nyt yhtäkkiä niin kovin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti