Maiju - r. Eetu
Aloitin pianonsoiton kuusivuotiaana, ja jatkoin Konservatoriolla lähes kolmkymppiseksi asti. Musiikkiopiston paperit sain jo lukioikäisenä, mutta koska pianonsoitosta ei tullut minulle ammattia, jäi harrastus polkemaan sen jälkeen paikoilleen. Olin soittanut 15 vuotta samalla opettajalla, mutta sitten rohkaistuin vaihtamaan. Saman käytävän varrelta löytyi pianonsoiton lehtori, joka soitti pianoa yhdessä suosikkikokoonpanossani. Häneltä sain sellaisen piristysruiskeen harrastukseeni, että tuntui kuin olisin aloittanut pianonsoiton alusta. Innostuin valtavasti, opin rutkasti uutta, ostin jopa oman flyygelin. Kun lopulta tulin yli-ikäiseksi Konservatorion aikuisosastolle, olin suorittanut ensimmäisen pianonsoiton opettajaksi valmistavista tutkinnoista.
Aivan samalla tavalla minulle kävi, kun muutin Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle. Olin ratsastanut ensimmäistä syyskautta lukuunottamatta yhdellä ja samalla tallilla 12-vuotiaasta asti. Ratsastaminen oli kivaa, mutta kaipasin silti vähän tavoitteellisempaa ohjelmaa, napakampaa otetta, vaikka kyse olikin vain kerran viikossa ratsastelusta. Muuton myötä oli pakko tehdä asialle jotain, ja sitten löytyikin Primus Talli. Fiilis oli täsmälleen sama kuin pianonsoitonopettajaa vaihtaessani. Tunneilla tehtiin töitä alusta loppuun selvän teeman parissa, jonka opettaja oli suunnitellut etukäteen. Tehtävät perusteltiin ja opastettiin huolella, välillä näytettiin ihan kädestä pitäen. Hevosista ei jäänyt homma kiinni, vaan alla oli aina osaava ratsu. En ollut ymmärtänyt, että olin ollut muutoksen tarpeessa jo pitkään.
Tällä fiiliksellä on nyt menty enempi vähempi keväästä 2010 asti, kun pääsin vakitunnille Primuksen muuton myötä. Olen kokenut mahtavia onnistumisen tunteita etenkin ihanan Mirjan ja sympaattisen Foxyn kanssa, mutta ratsastus ei kai olisi ratsastusta, jos joskus ei tulisi taantumaa. Ja nyt minusta tuntuu, että olen pahemmanlaatuisessa lamassa.
Alkuvuoden piti nimittäin olla oikea kunnon tehostartti vuodelle, olinhan innostuksissani hankkinut ylimääräisiä tuntejakin. Aina ei vaan käy niin kuin haaveillaan, sillä kausi onkin ollut aikamoisen rikkonainen. Menin heti loppiaisena tippumaan Kallen selästä, jolloin nilkkani nivelsiteet venähtivät ja pakottivat muutamaksi tunniksi pois hevosen selästä. On tullut yllättävää työkeikkaa, yllättävä sairastapaus perhepiirissä ja lopuksi vielä kunnon flunssa itselleni. Niinpä olen päässyt hevosen selkään aivan liian epäsäännöllisesti, minkä seurauksena olen ratsastanut kolmen eri opettajan tunneilla. Ratsastaminen on ollut takkuista, enkä ole ollut kovin positiivisella mielellä tuntien jälkeen.
Intoa ei silti ole puuttunut, ja innolla kipusin tiistainakin Eetun selkään. Se oli edellisellä tunnilla, ja näin miten se ei ollut tarpeeksi edessä. Eetulla alkaa aina askel suuntautua enemmän ylös kuin eteen ja ohjat lyömään loukkua, mikäli ruunaa ei saa kunnolla pohkeista kohti ohjaa. Tiesin siis mistä aloittaa.
Haimme ensin rentoa pitkää käyntiä tehden voltteja. Ja kuinka yllättävää: Maiju joutui heti komentamaan Eetua enemmän eteen. Saimme aikaiseksi ihan hyviä pätkiä, mutta sellaista tasaisesti molemmilla ohjilla olevaa Eetua, minkä olin laukanvaihtotunnilla kokenut, en nyt löytänyt. Ravit teimme pääosin suurella keskiympyrällä, jossa menimme välillä puolet ympyrästä keskiravia. Ajatuksena oli käynnistää moottori toden teolla niin, että se jaksaisi sitten tunnin päätehtävässäkin, sulkutaivutuksissa. Eetu kyllä lisäsi, mutta Maiju vaati enemmän. Laukassa onnistuimme kenties hieman paremmin.
Sulkutaivutuksista tulikin sitten yhtä painajaista. Eetu nosti nokan taivaisiin, venkoili ja laahusti. Sain sen aina taivutusta edeltävällä lyhyen sivun keskeltä tehdyllä voltilla ihan hyvin oikeaan asetukseen ja taivutukseen, mutta kulman jälkeen kaikki hyvä oli kadonnut. Sulkutaivutus diagonaalillakin on mielestäni hyvin looginen liike ja sitä myöten helppo ratsastaa, mutta Eetun kanssa siinä ei ollut mitään helppoa. Oikea kierros oli tuskainen, vasen hieman parempi. Liekö sitten ratsastaja saanut edes jonkinmoisen tsempin päälle siinä vaiheessa.
Tunnin parasta Eetua koin aivan lopuksi keskiympyrällä tehdyssä laukassa, jossa sain sen kulkemaan oikein päin. Pieni valonpilkahdus siis lopuksi näkyi, joten siitä sitä on kai jatkettava ja punnerrettava lamasta ylöspäin. Pitää vaan ajatella niin, että ilman epäonnistumisia ne hyvätkään hetket eivät tuntuisi niin hyviltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti