Maiju - r. Wille
Niinhän se vanha sanontakin kuuluu, että hulluja ei kynnetä eikä kylvetä, niitä kasvaa ihan itsekseen. Niinpä minä tiistaina käärin kipeän nilkkani ilmalastaan, tungin koko virityksen vanhaan (liian suureen) ratsastuskenkään, minkä jälkeen paketoin sekä koiven että kengän vanhalla (liian suurella) minichapsilla. Sitten vaan tallille ja hevosen selkään. Vähän kyllä jännitti, että miten käy...
Vuorossa oli siis kevään ensimmäinen Maijun tunti, joita ostin tuntipörssistä yhteensä kahdeksan. Eihän sitä voinut jättää väliin, vaikka nilkka ei vielä olekaan entisensä eikä liikkua saa ilman ilmalastaa. Lääkäri kuitenkin sanoi, että paikalleen ei saa jäädä ja ratsastamaankin saa mennä, kunhan vaan lasta on jalassa. Minähän sitten menin.
Ratsuna olikin täysin uusi tuttavuus, ruuna Silent Wings. Willehän on tätä hieman kokeneempaa kaartia ja erittäin osaava, tallin hevosesittelyn mukaan kisannut Prix St. Georges -tasolla. Wille on ollut meidän tunnilla vain pari kertaa, joten minulla ei ollut siitä oikein mitään käsitystä. Tiesin, että sillä on iso ravi, ja että se saattaa joskus olla vähän reipas.
Selkään noustessa hämmästytti hevosen leveys sään kohdalta. Wille onnistuu jotenkin liikkeessä näyttämään niin kevyeltä, mutta ei se sitten kovin kevyt rakenteeltaan ollutkaan. Selässä oli kuitenkin hyvä istua, ja pienen väännön jälkeen sain aseteltua oikean jalkanikin jalustimeen.
Wille liikkui alusta asti hyvin tasaisesti ja tuli helposti sellaiseen pikkunättiin muotoon. Rehellisesti se ei kuitenkaan taipunut, ellei muistanut käyttää sisäpohjetta tolppana kulmissa. Tunnin teemana oli puolipidätteet, ja aloitimme hakemaan hevosia kuulolle tekemällä omaan tahtiin pysähdyksiä. Maiju vaati, että ohjat piti päästää aivan löysäksi ja varmistaa, että hevoset todella seisovat rehellisesti paikoillaan eivätkä katoa alta heti, kun veto lakkaa. Willelle tämä meni perille muutamasta kerrasta.
Ravissa ja laukassa veryttelimme pääty-ympyröillä. Ravissa sain vaatia parempaa asetusta sisäpohkeella. Jossain vaiheessa Maiju pyysi meitä välillä kokeilemaan alasistumista. Sain siinä mielestäni Willeen paremman otteen, mutta ravi oli kyllä silti todella pompottavaa. Niinpä jostain selkärangasta tuli taas vanha virheeni, ja aloin nojata aivan liikaa taakse. Lisäksi kerin Willen kaulaa liikaa kasaan, ja Maiju neuvoikin minua pidentämään ohjaa ja ratsastamaan pyöreämmälle kaulalle.
Laukka taas oli (etenkin Foxyn isoon laukkaan verrattuna) erittäin tasaista istua, mutta Maiju vaati minua ratsastamaan Willen paljon reippaampaan tahtiin. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista, sillä satuimme menemään vasempaan kierrokseen. Ulkopohkeena oli siis lastoitettu jälkani, jolloin tajusin etten saa hevosen kylkeen oikein minkäänlaista tuntumaa. Ihmekös tuo, kun pohkeeni ja kyljen välissä oli melkein sentti ilmaa ja melkein toinen mokoma muovia plus ratsastushousu ja chapsi. Paketti oli vielä niin kankeakin, etten tahtonut millään saada pohjetta kiinni kylkeen. Oman lisänsä soppaan toi Willen satula, joka loppui juuri sopivasti siinä kohdassa mistä lasta alkoi, eli lastan reuna jäi välillä ikävästi jumiin siiven alle.
Kaiken lisäksi huomasin, että episodi Kallen kanssa oli tehnyt minusta vähän aran raipankäyttäjän. Niinpä koitin vain sitkeästi saada Willeä eteen pelkillä pohjeavuilla, mikä lopulta sitten kyllä onnistuikin. Ympyrä vaan pieneni surkeasti, eikä muodostakaan ollut tietoa. Siirtyessämme vapaaseen käyntiin tajusin, että taitaa täytyä alkaa ratsastaa.
Tulimme ensin käynnissä koko rata leikkaa, ja aina pituushalkaisijan kohdalla teimme puolipidätteen niin, että hevonen lähes seisahtui. Piti kuitenkin olla sen verran nopea, että liikkeestä ei tullut pysähdystä. Wille reagoi pidätteisiin hyvin, mutta liikkeellelähtö olisi saanut olla säpäkämpää.
Ravissa teimme samaa tietä, mutta puolipidätteellä tuli lähes siirtyminen käyntiin. Vasta tässä vaiheessa hoksasin ottaa istunnan ja etenkin reidet mukaan pidätteisiin, ja kas kummaa, Willehän reagoi näihin apuihin paljon paremmin kuin pelkkään ohjaan. Koskakohan tämän muistaisi heti alkutunnista..?
Edelleen ruuna olisi saanut reagoida nopeammin pidätteen jälkeen, mutta muutoin tämä ravityöskentely alkoi jo etäisesti muistuttaa sellaista ravityöskentelyä, johon Wille pystyy.
Lopuksi vielä laukkasimme pääty-ympyröillä, joissa ensin hieman pidensimme askelta. Wille laukkasi lopulta paljon helpommin ja ihan itsekseen reippaammin eteen, kun en ratsastanut liian lyhyellä ohjalla. Sitten kokosimme laukkaa puolipidätteillä. Wille lyhensi ihan hyvin, tottakai, mutta jalat piti silti pitää lähellä ja muistaa, että puolipidätteen kanssa tarvitaan myös niitä pohkeita. Heti kun tämä unohtui, tiputti Wille raviin.
Tunnin jälkeen Maiju kyseli, miltä oli tuntunut. Wille oli ihan mukava uusi tuttavuus, mutta näin ensimmäisellä kerralla suorituksemme oli vähän vaisu. Vasta lopussa aloin uskaltaa ratsastaa kunnolla, siihen asti lähinnä ratsastelin.
Harkitsen nyt vakavasti, että kannattaako tuon lastan kanssa mennä enää hevosen selkään vai koitanko sitkeästi odottaa vielä kaksi viikkoa, jolloin sen saa ottaa lääkärintarkastuksen jälkeen pois. Jotenkin vaan niin sieppaa, kun ensimmäistä kertaa 25 vuotta kestäneen ratsastusharrastukseni aikana joudun putoamisen vuoksi jättämään (viime perjantain) tunnin väliin. Ja pudonnut kyllä olen, niin monta kertaa etten ole enää edes laskuissa mukana!
Pirita sanoi hyvin viime perjantaina, kun vein tunnillemme perinteisen putoamiskakun, että putoamisiin on tullut kokemuksen myötä ikään kuin sellainen uusi sävy. Sitä tietää, että ihan pienestä ei enää putoa, ja kun syy ei ole mikään pieni, voi jotain jo sattuakin. Tunnustan, että hevosen selässä lastan jäykistämä jalka ei tuntunut kovin luontevalta, joten mitä jos Foxy vaikka tekee sellaisen pikaloikan? Voiko jalka vaikka juuttua jalustimeen, kun se on niin kankea? Samanaikaisesti palo hevosen ja etenkin Foxyn selkään on niin suuri, että kyllä minä todennäköisesti perjantainakin hevosen selkään kapuan - etenkin, kun jalka ei paranemisen suhteen ottanut ratsastuksesta yhtään takapakkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti